Kolahdukset:
- Muutos lähtee itsestä
- Presenssi ei ole yhtä kuin suosio
- Oman asenteensa voi haastaa väittelyyn
- Ja väittelyn voi voittaa
Päivämäärä: 01.04.2009
Kirjapisteet ennen tätä esseetä: 19
Pisteet: 3
Tekijä:
Kirjan nimi: the mindgym – mielen mestariksi
Aihealue: Luovuus
Aluksi, kun aloin kirjaa lukemaan en osannut odottaa oikein mitään. Muilta olin kuullut kuinka kirjassa voi valita oman reittinsä, mutta en osannut odottaa sen olevan näinkin räätälöitävissä. Testin tehtyäni ryhdyin lukemaan kirjaa. Kuitenkin mielessä kutkutti ajatus käydä kirjan nettisivuilla kuin lukea itse kirjaa. Suunnistinkin heti alkuun nettisivuille ja rekisteröin kirjani palveluun. Palvelu on humoristinen ja juuri oikealla tavalla kepeä. Siellä on tehtäviä ja kysymyksiä. Siis kaikkea mitä vaan voi itsensä kehittämiseen keskittyvältä nettisivulta vaatia.
Sivuilla samotessani törmäsin kirjan testiin. Olinkin hieman odottanut löytäväni sen myös nettisivuilta. Tein sen uudestaan ja tulostin hienon kirjanmerkin johon oli koottu testini tulokseksi tullut lukuohjelma. Minun oli vielä tarkastettava kirjasta, että sivunumerot ja kappaleet täsmäsivät. Tuntui liian helpolta ja KIVALTA ollakseen totta.
Tulostamastani ohjelmasta löytyivät kappaleet Haltuunotto, Oikea vaikutelma, Kiperät keskustelut sekä Luova energia. Haltuunotosta sain luettavakseni ”Vaikein väittely-”, ”Uusi lehti-” ja ”Härkää sarvista” -kappaleet. Oikeasta vaikutelmasta luin ”Presenssin” ja Kiperistä keskusteluista ”Huonot uutiset” – kappaleet. Olen potenutkin jo hieman luovuuden puutetta ja sain testin Luovaa energiaa kohdasta luettavaksi ”Luovuutta vapaasti ajatteleville” sekä ”Luovuutta haaveilijoiksi havitteleville” – kappaleet. Eli kappaleet aivan minua varten. Esseessä käsittelen kuitenkin vain neljää tärkeintä, jotka sijoittuivat myös kärkeen tehdessäni kirjan testin ensimmäistä kertaa. Näistä kappaleista sain eniten irti ja niistä oli minulle eniten hyötyä.
Tunnistan itseni Vaikein väittely – kappaleen Seanista. Ala-asteella rakastin esitelmien pitämistä, mutta yläasteelle siirryttäessä kiusaamisesta johtuneet huonot kokemukset tekivät siitä kamalaa. Lukioon mennessä aloin jännittämään esiintymistä jo niin paljon, että kerran jopa sain migreenikohtauksen kesken esityksen. Yläasteelta lähtien päässä ääni intti, että olen huono enkä osaa mitään. Se jatkui pitkälle lukioon ja tähänkin päivään hieman jo tosin lieventyneenä. On ärsyttävää jännittää esiintymistä ja esitelmöintiä etenkin tutun porukan edessä, kuten nyt innovoinnit omalle tiimille. Haluaisin oppia pysymään rentona ja nauttia tilanteesta niin kuin joskus olen nauttinut. Seanilla, kuten minullakin, kaikki lähtee siitä oman pään sisäisestä äänestä, joka yleensä on jo etukäteen päättänyt, että esitys epäonnistuu. Olen hyvä väitteleminen, jotenka en näe mahdottomaksi väitellä nurin omaa negatiivista asennettani esiintymistän kohtaan.
Sisäinen kiistelyhän toimii myös ihan arkipäiväisissä asioissa. Olen välillä järkyttävän saamaton talouden hoitaja. Miksi tiskata tänään, kun eihän ne likaiset astiat sieltä mihinkään katoa. Usein on käynytkin niin, että olen pitkittänyt pyykkäämistä niin pitkälle, ettei ole ollut enää puhtaita alushousuja jäljellä. No, silloin viimeistään on tullut laitettua vaatteet pyykkiin, mutta miksi aina näin. Pidän siivoamisesta. En näe mitään ongelmaa tiskaamisessa tai imuroinnissa. Itse asiassa rakastan kasvieni hoitoa. Pyyhin niistä pölyt ja lisään uutta multaa vanhan päälle. Ja nämä asiat rentouttavat ja saavat paremmalle tuulelle. Tuntuu, että en vain halua käyttää aikaani turhanpäiväisyyksiin, jotka voi tehdä myöhemmin, koska ajattelen, että minulla on parempaakin tekemistä. Ja tuo parempi tekeminen on yleensä kirjojen lukeminen ja näiden kirjaesseiden kirjoittaminen tai työasioiden tekeminen. Viime yönä tein julistetta yhteentoista asti vaikka olisin voinut tehdä sen seuraavana päivänäkin. Ja mitä olen nyt tehnyt, kun olisin voinut tiskata. Olen kirjoittanut kirjaesseetä. Puolustukseksi on sanottava, että eilen pesin kaksi koneellista pyykkiä, tosin pakon edestä jälleen kerran.
Ashleyn käymä väittely tupakoinnin lopettamisesta toimisi varmaan minulla niin tiskaamiseen kuin oman asenteen kääntämiseen esiintymisestä.
Minä: Sitä voisi varmaan pyykätä.
Minä2: No mikset pyykkää?
Minä: No, kun ei sitä oikeastaan ehdi.
Minä2: Miksi et ehtisi?
Minä: Noku, pitää tehdä näitä esseitä ja julistetta.
Minä2: Eikö ne voisi tehdä sen jälkeen?
Minä: No, mutku ei sit jää aikaa tehdä niitä.
Minä2: Miksi ei jäisi aikaa? Onhan sun joskus pestävä pyykkiä.
Minä: No, niin, mutta on mulla vielä jäljellä puhtaita. Ja nää olis ny tehtävä pian.
Minä2: Eli ajattelit pestä vasta, kun ei enää ole puhtaia?
Minä: No niin, no joo.
Minä2: Mutta mitäs sä sit laitat päälles, kun sun vaatteet on joko likaisia tai märkinä pesusta?
Minä: Hyvä pointti. Ei mulla varmaan ole sitten mitään laittaa päälle.
Minä2: Hienoa. Menes nyt ja laita kone pyörimään.
Minä: Mitä jos mä tekisin nämä työt ensiksi ja sitten vasta.
Minä2: Laitat nyt heti niin se on sillä tehty.
Minä: Ihan totta kyllä. Minäpä menen laittaan.
Kone pyöriä raksuttaa samalla, kun tätä esseetä kirjoittelen.
Uusi lehti -kappale oli opettavainen siten, että tunnistin itsestäni samanlaisen mentaliteetin mihin siinä pyrittiin viemään. ”En voi” on minulle tuntematon käsite. Jos jotain ei osaa, niin se opetellaan. Etenkin silloin minulla nousee karvat niskassa ja muutun kapinoivaksi, kun joku kieltää minua tekemästä jotain tai on muuten pessimistinen asiaa kohtaan ihan vain koska ei sitä voi tehdä, ei se onnistu, ei pysty. Tällä mentaliteetilla on tosin huomannut sellaisen huonon puolen, että sitä joutuu tekemään aika pirusti hommia. ”En voi” on niin paljon helpompi sanoa ja sen aiheuttama taakka ja vastuu ei ole mitään verrattuna siihen, että sanoo voivansa tai haluavansa jotakin.
Tämä juontaa todennäköisesti siihen, mistä kirjassakin puhuttiin. Vanha henkilö kertoo teini-ikäiselle lapsenlapsen lapselleen, että oli lapsena muuttanut uuteen naapurustoon ja saanut kutsun naapurin pojan syntymäpäiville. Hän ei mennyt, koska pelkäsi, ettei kukaan huomioi tai kaikki kiusaisivat häntä. Hän ei sitten mennyt sinne ja katui sitä, kun näki kuinka kaikki naapuruston lapset menivät ja pitivät hauskaa. Samaa olen minäkin pelännyt ja paljosta jäänyt paitsi. Sen takia olen pyrkinyt, vaikka se olisi kuinka epämiellyttävää tai pelottavaa aluksi, mennä mukaan kaikkeen uuteen. Kuten nyt lähdin proAkatemiaan pelkästä mielenkiinnosta, vaikka paikka olikin minulle tuntematon. En halua jälkeenpäin katsoa mennyttä sillä mielellä, että miksi en tehnyt jotain. En halua katua tekemättömiä asioita vanhetessani. Kaikkea voi tehdä. Kaikki on vain kiinni siitä haluaako vai eikö halua. Ja ainahan ei ole tarvetta edes haluta. On muistettava ettei tehtyä saa tekemättömäksi ja suhtauduttava myös kriittisesti asioihin. Asioita on punnittava realistisesti, mutta kuitenkin pitää mieli avoimena eikä tyrmätä mahdollisuuksia vain koska ei pysty, ei voi.
Härkää sarvista kappale kolahti heti ensimmäisestä lauseesta lähtien. Lukiossa minulla oli tapana jättää kokeisiin luku viime tippaan. Ei välttämättä saamattomuuden tai senkään takia, että olisin pitänyt sitä jotenkin epämiellyttävänä, vaan olin yläasteelta oppinut, että hyvien numeroiden eteen ei tarvinnut paljoa tikkua laittaa ristiin. Hyvät numerot eivät itselläni korreloineet lukemisen määrän kanssa. Itse asiassa mitä enemmin yritin päntätä, sitä huonommin meni. Lukiossa asia olisi voinut olla toinen, mutta omaksi onnekseni olin hyvä kuuntelija ja varsin tarkkaavainen tunneilla. Siten viime hetken lukuponnistus toimi vain vanhan kertaamisena ja muistin virkistyksenä. Tämä ajattelumalli tosin haittaa hieman nykyäänkin. Sitä saattaa välillä olla ylimielinen ja ajatella, että kyllähän minä tuon asian hoidan vaikka silmät kiinni vasemmalla kädellä viimeisenä päivänä. Joskus se toimii, toisinaan se vain aiheuttaa unettomia öitä. On vain niin paljon mukavampaa ottaa rennosti vielä tämä päivä, kunkyllähän minä ehdin ne hommat huomennakin hoitaan. Ainahan olen ehtinyt.
Syyllistyn siis kappaleen mukaan niin ensimmäiseen vitkastelun tapaan eli tyytyväisyyteen kuin myös toiseenkin eli epämukavuuden välttämiseen. Ja toden totta, se kuvaa hyvin perisyntiäni. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen etenkin silloin, jos en saa haastetta ja minun pitää tehdä jokin vähäpätöinen asia. Ratkaisuksi epämukavuus ja ylimielisyysongelmille suositellaan asettamaan itselleen porkkana sille, että sen asian on hoitanut päiväjärjestyksestä tai keksiä suurempi haaste työstä tai pilkkoa työ välietappeihin. Näin oikeastaan teen hyvinkin usein. Luon haasteita ja välietappeja. En siis ole mikään kirja-ahmatti, joten lukeminen on aina ollut enemmän tai vähemmän tuskaa. Mutta kun lukiessani ajattelen kappaleen loppuun päästyäni, kahvitauko koko ajan mielessä liidelleenä, että vielä yksi kappale ja sitten vasta se kahvi, niin loppujen lopuksi kirja onkin kuin maagisesti luettu loppuun ja kahvikupposella voin käydä läpi kirjan asioita mieleni hiljaisuudessa. Samoin saatan haastaa, että olen kyllä kova epeli, jos pyöräilen vielä muutaman kilometrin ylimääräistä. Muutamaa kilometriä myöhemmin saatankin jo haastaa, että jos jaksan pyöräillä tuon mäen ylös, niin jopas olen kova mimmi. Tein kappaleen testin vitkasteluni tyypistä ja sainkin ne tulokset mitkä odotin. Vitkastelen koska olen liian tyytyväinen ja mukavuudenhaluinen. Mistään en kuitenkaan saanut yli 12 pistettä ja valtaosasta alle 8, joka testin mukaan tarkoittaa, että ei hätiä mitiä.
Oikea vaikutelma -kappaleen kohdassa presenssi käytiin läpi tapoja saada itsensä näkyville ja kuulluksi. Koen todella vaikeana saada omat ajatukseni kuuluville suuressa joukossa. Jotain aivan uutta, koska itselläni on varmat mielipiteet ja jopa tiedän asioista jotain, mutta siltikin olen jäänyt hieman jalkoihin. Tiedän tosin, että kaikki ei ole pelkästään siitä kiinni, että minulla ei ole sitä presenssiä. Tiimissä on jokunen sellainen ihminen, jotka saattavat kesken keskustelun kääntää päänsä ja ruveta puhumaan jollekin toiselle. Se on jo pelkkää epäkohteliaisuutta ja epäkunnioitusta. Ja ehkäpä minua ei kunnioiteta sen vertaa, että ajatuksiani pidettäisiin tärkeinä. Tämä toisen kunnioituksen puute näkyi selkeästi yhdessä palaverissa. Oli neljä ihmistä, joista kukaan ei kunnioittanut kenenkään oikeutta puhua ja loppujen lopuksi palaverin loputtua kaikki puhuivat yhteen ääneen eikä kukaan kuunnellut ketään. Ulkopuolisin silmin se oli varmaan todella huvittavaa.
Tilanteissa joissa olen huomannut, että keskustelukumppanin huomio on kiinnittynyt johonkin muuhun, olen vain lopettanut puhumisen ja antanut kiusallisen hiljaisuuden tehdä tehtävänsä. Jos ei keskusteltaessa edes viitsi katsoa puhujaan päin, niin ei ole puhujan asian arvoinen silloin. Ryhmässä tai ainakaan meidän tiimissä tuo ei mielestäni välttämättä toimisi, sillä joku kuitenkin veisi kirjaimellisesti kaikessa hiljaisuudessa sen puheenvuoron. Kuten kirjassa sanottiin presenssiä pitää käyttää harkitusti. Toisaalta on hyvä olla esillä, toisaalta on hyvä antaa muiden olla esillä. Olenkin huomannut suhtautuvani nihkeästi sellaisten ihmisten mielipiteisiin, jotka eivät anna muiden mielipiteille aikaa ja jotka aina sopimattomaan aikaan tekevät olemisestaan elämää suuremman asian.
Molemmilla kerroilla, kun me egidit olemme nähneet pinkkuja, olen osannut ottaa paikkani ryhmässä ja olla johtavammassa asemassa. Emmin kanssa ollessani olin se, joka oli koko ajan äänessä. Oli mukavaa huomata mitenkä sellaiset pikkuasiat kuin silmiin katsominen oli tärkeää niin minulle kuin muille. Sillä osoittaa kuuntelevansa ja hitto vie, että minua kuunneltiin. Samoin toisella kertaa, kun parinani oli Essi. Tällä kertaa tosin me olimme paljon tasaväkisempiä, ja hoidimme pinkkujen opastamisen yhdessä emmekä erikseen. Presenssiä oli ilmassa ja meitä kuunneltiin. Miksi siis meidän tiimissä koen sen vaikeampana saada itseni näkyville? No, muihin en pysty vaikuttamaan ja pidänkin sitä loppujen lopuksi itsestäni kiinni. Mitä siis aion tehdä asialle?
Kappaleessa esiteltiinkin tuo tapani olla hiljaa, jos joku keskeyttää minut tai häiritsee puhettani. Sitä pitää kokeilla paja-tilanteessa miten toimii vaikka skeptinen olenkin. Samoin pitää pyrkiä olemaan piirtelemättä, joka on todella huono tapani ja tottumukseni, kuunnellessani muita. Antaa sitten vaikka jalan vispata tai otan käteeni kynän jota voin hiplata, kunhan vain pidän puhujassa katsekontaktin ja osoitan näin kuuntelevani. Kaikki eivät kuitenkaan tiedä minun kuuntelevan vaikka piirtelisinkin. Ja ennen kaikkea pitää puhua enemmän ja avata suunsa vaikka pitäisikin asioita itsestäänselvyyksinä.
Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvä minulle. Luovuuskappaleen ohjeita tulen käyttämään aina, kun tuntuu vaikealta saada inspiraatiota. Stressi – kappalekin tulee olemaan varmasti suuressa käytössä, vaikken sitä tällä kertaa lukenutkaan. Nyt kun on saanut kuvan siitä, missä on kehittymisen paikka ja mitenkä kehittyä niin on helpompi tehdä asialle jotain. Joitain asioita, jotka näin jälkeenpäin tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, ei tullut edes ennen kirjan lukemista ajatelleeksi.
